Kuulimme Almatyssa huhuja pohjoisempana sijaitsevasta sinisesta ja terapeuttisesta Alakol-jarvesta. Iloisen Sancain vuoristossa ja Almatyn loputtomilla kaduilla kuluneet jalat kaipasivatkin jo lepoa ja viilennysta, joten lisasimme valjaan reittisuunnitelmaamme uuden luvun.
Matka alkoi taas tutuilla saadoilla: Vaara dosari, toiselle puolelle kaupunkia, hapan lipunmyyjatati, mesta njet ja lopulta tiketit tuskastuttavan kuumaan yodosaan, ei suinkaan kohteeseemme vaan parinkymmenen kilometrin paassa sijaitsevaan tuppukylaan, Utsaraliin.
Heti bussista, tuosta tulikuumasta patsista paastyamme jouduimme ahnaiden taksikuskien riepoteltavaksi. Ensimmainen kyyti jai parin sadan metrin pituiseksi pilkkuvirheen seurauksena, mutta hetken etsiskelyn ja tinkauksen jalkeen saimme jarjestettya asiallisen hintaisen kuljetuksen.
Ja kuinka ihanalta vesi tuntuikaan hikisten ja polyisten kilometrien jalkeen. Jarvi kimalteli sinisena ja turkoosina ja musta hiekka oli kuumaa. Taustalla haamottivat Zhungur Alataun vuoret. Heti saavuttuamme ystavallinen Kazakhstanilainen seurue pyysi meidat brunssille ja tutustumaan leiriinsa.
Alakol on suosittu rantalomakohde kazakhstanilaisten parissa ja syysta! Jo mahtava Zhingis Khan totesi jarven parantavan voiman ja jai sen rannoille saavuttuaan keraamaan voimia uusia valloituksia varten.
Iltapaivalla paratiisiin saapui ensimmainen kaarme. Vuorilta puhaltavat voimakkaat laskutuulet muuttuivat tasangolla varsinaisiksi hiekkamyrskyiksi lennattaen roskia ja rantaleluja jarven selalle seka tehden selvaa lukuisista teltoista. Toinen vitsaus saapui auringon laskettua. Saalimattomat moskiittoparvet olivat syoda Iloisen Sancain hengilta!
Jarvella saimme todeta taas rivi-kazakhstanilaisten vieraanvaraisuuden. Brunssin tarjonnut seurue pisti poydan koreaksi myos illallisella, kyyditsi meidat varhain aamulla upean auringonnousun saattelemina takaisin Utsaraliin ja selvitti viela puolestamme jatkoyhteydet eteenpain kohti Kazakhstanin uutta paakaupunkia.
Taipaleemme ei tulisi olemaan helppo. Edessa olisi aaltoilevaa aroa, arvaamattomia pikku kylia seka harvakulkuisia junayhteyksia. Mutta Astanan kiilto silmissamme hyppasimme ennakkoluulottomasti mustaan Mercedekseen ja hurautimme Besolin steissille.
Mika kuollut kylapahanen se olikaan! Tapoimme aikaa syomalla ja korttia laiskimalla odotellessamme sita paivan ainoaa junaa, joka veisi meidat kenties vahan lahemmaksi Astanaa. Ihmisia ei nakynyt kuuman auringon alla. Iltapaivalla saapuneesta kaksivaunuisesta junasta purkautui Kiinasta ostosreissulta tulleita aurinkoisesti hymyilevia Kazakkeja.
Iloisen Sancain tie katkesi aavikolle Aktogayn kylaan. Juna Astanaan lahtisi vasta seuraavana iltana...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti