Huippuja nakyvissa, Fan-vuoret, Tajikistan

Uzbekistanin helteessa vareilevat, vaikka niin historiaa ja kulttuuria taynna olevat kaupungit saivat viimein iloisen sancain trekki-varpaan taas vapajamaan. Niinpa aamun sarastaessa Tajikistanin viisumin alkamispaivan kunniaksi hyppasimme Samarkandissa marshrutkaan ja hurautimme Uzbekistanin ja Tajikistanin valiselle rajalle. Tulliselvityksiin hyvinkin syvallisesti perehtyneina lapaisimme rajan valtavalla itseluottamuksella vajaaseen tuntiin, ja hengittelimme vapaina Tajikistanin ilmaa.

Osman kurvasi paikalle kirkkaan keltaisella Ladallaan ja tarjoutui heittamaan meidat Penjikentiin vaatimattomaan 5 dollarin kiskurihintaan. Matkalla tuo oiva ja taloudellisesti ajava kuski tunnustautui suureksi Viron ja Suomen ystavaksi seka saunomisen miltei fanaattiseksi kannattajaksi.

Penjikentissa meininki oli leppoisa muutta horisontissa haamottavat lumihuiput pitivat ruumiimme rauhattomina ja liikkeessa ja normi saatojen jalkeen saimme allemme taksin joka veisi meidat polun alkupaahan.

Tajikistan hurmasi heti. Kingia jengia, upeita maisemia, halpoja hintoja eika viela esimerkiksi Nepalista tuttuja turismin lieveilmioita. Vuoristossa kaikki tervehtivat iloisesti ja utelivat iloisen sancain synnyinmaata. Ensimmaisen illan kavely jai tyngaksi kun jeepillaan ohi hurauttanut herrasmies totesi hyvin painokkaasti: "kyyti on ilmainen, autoon siita". Autotie jatkui alppimajalle asti josta jatkoimme ilta-auringon loisteessa viela kilometrin verran polkua eteenpain.

Teltta paikkaa etsiessamme sattui silmiimme jonnekin lanteenpain kumarteleva mies, joka oli ottanut rintamasuunnan vain noin 50 astetta ohi Mekasta. Kyselimme josko nurmikentalle sopisi pystyttaa telttaa, johon tama vastasi etta totta kai. Kun majoite oli pystyssa rupesimme suunnitelemaan sapuskan valmistusta, mika ei talle hurskaalle miehelle tullut kuulonkaan. Varsin tahdikkaasti han kehoitti pistamaan sipulit, munat ja makaronit takaisin reppuun ja istumaan viltille. Hetken paasta paikalle ilmestyi nelja miesta lisaa ja viltille alkoi ilmestya salaattia, olutta, vodkaa, kivennaisvetta, valtava vesimelooni, hoyrystettya lammasta... Niin ja agrikaatin hurahdettua kayntiin alkoi viltin vieressa nokottavassa taulutelevisiossa pyorimaan Tajikistanilaiset karaoke-videot! Etta sellainen herrain piknik.

Aamupuuron keitto ei luonnollisesti tullut kuulonkaan ja jaoimme taas evaat herraporukan kanssa. Evaaksi saimme viela pari leipaa ja kurkkua.

Paivan agendana oli nousta ~700 metria Kulikalonin "kulhoon", joka on kuuluisa lukuisista turkooseista jarvistaan. Vuorten viela varjostaessa aamuauringolta sujui kavely vauhdikkaasti ja jo hyvissa ajoin ennen puoltapaivaa alkoi polku tasoittua. "Kulhon" pohja oli karua moreenia, puita oli sentaan jonkinverran vehreyttamassa maisemaa; etelassa kohosi valtavana Chimtargan seudun korkeimman huipun vaikuttava pohjoisseinama.

Puolisentuntia laakson pohjalla harhailtuamme eksyimme ensimmaisen jarven rantaan. Ja tasta eteenpain maisema oli ehka eniten kauneinta ikina. Polku seuraili toinen toistaan kauniimpia turkoosin ja sinisen savyissa hohtavia jarvia, joita yhdistivat kirkkaina solisevat purot. Rannoilla kakkaraiset puut nautiskelivat kesapaivan auringosta. Eraasta pienesta teetuvasta hieman rahjainen aija kutsui meidat teelle. Valmistellessamme lahtoa tarjosimme emannalle paria somonia vaivan palkaksi mutta tama kieltaytyi!

Luulimme nahneemme jo maailman kauneimman paikan kunnes saavuimme telttapaikallemme. Kapean niemennokan karjesta loytyi juuri yhdelle teltalle sopiva tasainen kohta pienen puun varjosta. Ymparilla oli kirkkainta koskaan nakemaamme vetta sinisena ja turkoosina. Chimtargan lumiset huiput heijastuivat tyynesta jarvenpinnasta ja vieressa solisi raikkaana puro. Paratiisi. Iloinen Sancai jumittui kahdeksi paivaksi jarven rannalle ihmettelemaan maailman kauneutta.

Kaikkea aikansa, kuten on tapana sanoa. Kolmantena aamuna pistimme leirin kasaan ja suuntasimme kohti Alauddin-solaa ja sen takana sijaitsevia Alauddin-jarvia. Aamu oli kaunis ja fiilis olisi muuten ollut tosi jees, mutta Jussia riivasi jokin tuntematon tauti. Ruoka ei maistunut, hengastytti, vasytti, ja mikaan ei oikein kiinnostanut. Kiipeaminen tuntui tuskaiselta. 500 metrin kiipeamisen jalkeen eraan turistiretkikunnan aasimiehet saavuttivat meidat. Vanhempi miehista totesi etta saamme heittaa toisen rinkan aasin selkaan. Rahaa han ei kaivannut. Mika pelastava enkeli! Solan ylittamiseen taysilla kantamuksilla ja Jussin kunnolla olisi mennyt ikuisuus, nyt Iloisen Sancain kuorma keveni niin paljon etta saatoimme jatkaa miltei entiseen tahtiin.

Kuten arvata saattaa solan huipulta avautuivat mahtavat nakoalat. Aasimiesten retkue, Sveitsilainen perhe, ilmestyi huipulle muutaman minuutin meidan jalkeemme. Meidan repusta loytyi pahkinoita, kun taas heilla oli muassaan kurkkua, tomaattia, leipaa, omenoita, nakkeja... Annoskateuden valttamiseksi tai aidon ystavallisyyden eleena Iloinen Sancai paastettiin kuitenkin osingoille ja kaikilla oli parempi mieli.

Varpaat hellina saavuimme leiriin, jossa kestitsemisemme jatkui. Telttapaikka loytyi Sveitsilaisen retkikunnan vieresta jarven rannalta. Jussi paineli piakkoin telttaan ja loysi itseltaan lampoa 37,6 astetta. Illalla ruoka kuitenkin jo maistui ja aamulla Iloinen Sancai herasi entista ehompana.

Vuoriseikkailu jatkuu...

Seuraavana aamuna herasimme virkistyneina, ja teimme heti karkeen kunnianhimoisen muutoksen suunnitelmiin. Paatimme lahtea yrittamaan yli 4000 metrisen Kaznok-solan yli Iskander-jarvelle. Soimme Sveitsilaisten kera aamupalat, pistimme leirin lajaan, ja suuntasimme kohti kolmessa ja puolessa tonnissa sijaitsevaa Mutnoje-jarvea. Puolen paivan ja jarven lahestyessa alkoivat korkeat huiput keraamaan pilvia. Lounas nautittiin tihkusateessa, mutta teltta saatiin kuivana pystyyn.

Sveitsilaisilta lainaamillamme kiikareilla tarkastelimme seuraavan paivan reittia kohti solaa. Lumisessa rinteessa nakyi selkea polku, olipa solan huipulla muutama ihminenkin. Matkalla jarvelle haastattelimme viela yhta Venalaista retkikuntaa, joka oli juuri ylittanyt solan: "ei ongelmnia". Jussi kavi illansuussa kartoittamassa viela reittia.

Yolla ripotteli vuoronperaan vetta ja rakeita. Ukkonen kumahteli aina sillon talloin vuorenhuippujen lomassa. Illansuussa naimme pari komeaa salamaakin.

Aamulla saa oli hieman sekava, mutta aamupaivaan mennessa pilvet rakoilivat ja aurinko lammitti niin mukavasti etta paatimme yrittaa solaa.

Kiipeaminen alkoi suuremmitta vaikeuksitta, alkupatka oli helpohkoa moreenilla rullailua. Laakson loppupaa jyrkkeni kohti solaa, ja lumisissa kohdissa sai puuskuttaa ihan tosissaan. Viimeisen jyrkan nousun aikana alkoi sataa rantaa, mutta Iloinen Sancai ei hyytynyt vaan jatkoi sitkeasti solan huipulle.

Ylhaalla pilvet halvenivat hetkeksi ja Chimtargan veitsenterava huippu kimalteli auringossa jaatikkoineen. Lahdimme laskeutumaan jyrkkaa moreenia.

Ylhaalta katsottuna laakso naytti hurjalta, 450 metrin laskeutumisen jalkeen pahin pelkomme, jonka olimme sysanneet pois mielestamme, kavi toteen. Umpikuja. Jatkaminen eteenpain olisi tarkoittanut hengella leikkimista. Niin jyrkka ja liukas rinne oli. Mutta kuinka tama oli mahdollista? Sola oli merkitty karttaan, mainittu Lonely Planetissa ja Venalainen retkikunta oli juuri ylittanyt sen. Olimme viela itse nahneet ihmisia solan huipulla edellisena paivana. Oliko yollinen sade pyyhkaissyt polun mennessaan?

Iltapaiva oli jo pitkalla ja olimme vasyneita. Samana paivana emme solaa jaksaisi tai ehtisi ylittaa. Kiipesimme parisataa metria takaisin ylos ja pystytimme teltan turvalliseen paikkaan. Sumupilvet kiertelivat laakson tummanpuhuvien veitsenteravien huippujen ymparilla, taivaalta tuli tihkua jas tuuli huokaili laaksossa. Paikka tuntui samaan aikaan synkan komealta ja kirotulta. Soimme tukevan illallisen ja kavimme nukkumaan. Seuraavana paivana ylittaisimme solan toiseen suuntaan.

Aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena. Kaikkialla hohti, yolla oli satanut lunta. Solan huipulle paasimme vaivatta vajaassa puolessatoista tunnissa ja maisemaa ihaillessamme tuntui kaikella olevan taas tarkoituksensa. Vastasatanut lumi sai jaatikot kimmaltelemaan hohtavan valkoisina ja tuuli kiidatteli pilvia huippujen lomassa. Liuimme alas lumiset rinteet ja hetken paasta olimme taas turvallisesti jarven laheisyydessa. Merkkeja ihmisistakin alkoi taas nakya. Paatimme jatkaa iltapaivan aikana viela Alauddin-jarville lihapatojen aareen.

Laskeutuessamme paasimme ihailemaan harvinaisen komeaa luonnon naytelmaa. Chimtargan takaa alkoi kuulua taukoamaton jyrina, mustanpuhuvat pilvet keraantyivat laakson ymparille ja salamat piirtyivat taivaalle. Rankkasateen maalaamat viivat pilvissa olivat satumaisen nakoiset. Ihan kuivana ei Iloinen Sancaikaan selvinnyt mutta oli se sen arvoista. Voitteko kuvitella vuorilla liki puolituntia taukoamatonta jyrinaa? Kaiut seikkailivat vuortenseinamilla herattaen koko vuoriston eloon.

Jumahdimme ensimmaiseen teetupaan, tilasimme oluet, plovit ja shaslikit ja painuimme telttaamme nukkumaan.

Seuraavana paivana aloimme suunnittelemaan matkaa Dushanbeen. Saimme apua Venajaa taitavilta Puolalaisilta, jotka olimme tavanneet aiemmin Tashkentissa. Kerroimme kokemuksestamme Kaznokin solassa, johon yksi paikallinen totesi etta alueella ei ole ollut mitaan vyoryja, olimme vain kuulemma valinneet vaaran reitin.

Mutta miten se on mahdollista? Laakso jota laskeuduimme oli niin jyrkka ja kapea ettei mitaan muuta polkua voi edes harkita. Rupesimme syynaamaan tarkemmin karttojamme ja muistilokeroitamme, kunnes hetken paasta tajusimme, mika oli mennyt pieleen.

Kaznokin sola kulkee reilun 4000 metrisen harjanteen yli. Yksikaan kartta tai reittikuvaus vaan ei kerro etta harjanteen yli menee kaksi vierekkaista solaa. Nahtyamme ihmiset solan huipulla ei pieneen mieleemme enaa juolahtanutkaan etta reitteja voisi olla kaksi. Olimme vain valinneet vaaran, todennakoisesti solan huipulla nakemiemme ihmisten aiheuttaman paahanpinttyman vuoksi. Hyva etta ymmarsimme kaantya ajoissa takaisin.

Seuraavat kaksi paivaa kuluivat julkisissa kulkuneuvoissa ensin Alauddinilta Dushanbeen ja sen jalkeen Dushanbesta Khorogiin Pamirille. Olipahan ainakin mita muistella.